En mä tajuu miks kaikki vihaa tätä niin kauheesti.

Mehän on ollaan niin sairaan onnekkaita pelkästään sillä faktalla, että meillä on toisemme. Ja yhdenkin puuttuessa me ollaan hajoamispisteessä, ollaan kadotettu yks palanen ihan itsestämme.

Tunnen nyt itteni säälittävämmäksi ja naurettavammaksi kuin koskaan. Pitää nieleksiä kyyneliä samalla kun luen mun päiväkirjaa iltasin. Ei vittu, miten mä oon voinut edes ajatella noin. Mitä jos mä oisin sanonu ton ääneen. Ei kiesus mikä valhe, mikä loukkaus. Onneks mun itsesuojeluvaisto on joskus estäny tollasten ajatusten julkislevityksen.

Pitäis varmaan joka päivä toitottaa jokaiselle kaverille miten ihana ihminen se oikeesti on. Ite mä en edes muista, koska mä olisin kuullut jotain ees tohon viittaavaa kenenkään suusta. Tää ei oo mitään säälinkeruuta, vaan fakta. Ei me puhuta toisillemme nätisti. Me puhutaan omista ongelmistamme.

Ja niitähän riittää. Teini-ikä, paras ikä. Eikä sekään oo vastaus tähän kaikkeen jossa me pyöritään kun jotkut helvetin hamsterit.

Miks mä ajattelen tätä? Hyvä kysymys. Ehkä osittain siks että kesä valuu käsistä yllättävän nopeeta. Ehkä siksi että tavallaan mäkin kaipaan sitä että osottais etten oo turhaan täällä. Ehkä myös siksi, että mä oon väsynyt kaikkien ongelmiin, omat mukaanlukien. Mä en yritä vähätellä niitä. Ja mua ei todellakaan haittaa kuunnella niitä.

Mutta niitä vaan on niin paljon, että väkisinkin alkaa miettiä, että oltaispa jo aikuisia. Vaikka jos oltais, elämä ois tylsempää ja me oltais tylsempiä, joten kasvetaan ajallamme. 8)

Kyllä mä voin ainakin sanoa rakastavani teitä jotka tietää sen koskevan.

You don't have to put up a fight
You don't have to always be right
Let me take some of the punches
For you tonight

Listen to me now
I need to let you know
You don't have to go it alone

(Aamulla varmaan kadun tän merkinnän postaamista.)