Kello räjähtää soimaan, eikä Bluntin akustinen kuullosta yhtään niin hyvältä kuin elokuussa. Lämäytän kännykkään jolloin soitto lakkaa. Saan kolme minuuttia armonaikaa.
06:53 kännykkä laulaa uudelleen. Päätän nukkua tasaan asti ja jättää hiukset laittamatta vaikka tiedän suihkun repineen ne liian moneen ilmansuuntaan.
Seitsemän jälkeen möyrin ylös sängystäni ja suunnistan vessaan. Uutta peiliä ei ole vieläkää ostettu, vaikka Silva hajotti sen kolme viikkoa sitten. Kerrankin olen kiitollinen vanhempieni saamattomuudesta.
Kaivan mustaa mekkoa jokaisen laatikon läpi. Olen niin varma, että olen nähnyt sen jossakin eilen, ja nyt uniset silmät eivät löydä sitä mistään. Käyn niin laajan kirosanojen varaston läpi kuin mahdollista kunnes t-paitojen joukosta sen helma pilkistää. Nopea tuuletus, mekko niskaan, sukkikset, neule, korut, sukat, aamiainen. Istun voimattoman oloisena pöytään. Sekoitan mysliä ja jogurttia ja mutisen ohjeita Silvalle. Muista sammuttaa valot. Selaan lehdet nopeaan ja vedän C-vitamiineja aamukaakaon seurana. Enää kaksi päivää, toistan hitaasti mielessäni. Enää kaksi päivää.
Hiukset eivät toimi, eivät tartu. Näytän rumalta. Sekoitan niihin muotovaahtoa, ja ne ovat entistä rumemmat. 7:40. Kiire.
Loikin yläkertaan, tarkistan laukun. Kaikki on mukana. Pesen hampaat ennätysvauhtia, juoksen taas alas. Takki, tennarit, huivi, hanskat, peili. Aivan, sateenvarjo. Olen rutiinilla ulos ovesta.
Katu ei anna armoa. Saan ensimmäisen auton kurat jalkoihini samantien. Täähän alko vitun hyvin, huudan auton perään toivoen samantien ettei se vaan ollut iskä.
Olen koulussa nopeammin kuin pitäisi. Jätän päällysvaatteet naulakkoon, nauran parille tepsulle mennessäni. Mutta vain mielessäni. En halua muodostua heidän pilkkansa kohteeksi.
Melkein juoksen usual spotille, aivan niinkuin aina ennenkin kaikki istuvat tutun pöydän ympärillä. Halaan Eeviä, hän on ollut pitkään poissa. Tuttu, turvallinen keskustelu täyttää väsyneen pääni. Puhumme perjantain tuomasta vapaudesta, tosielämän murhaajista, näytelmäharjoituksista, kaikesta, mikä tekee meistä yhtenäisiä.
Liian pian kello on 7:58 ja kävelemme tutun reitin kanssa luokkaan. Pulpeteistä tehdään ryhmät niinkuin aina ennenkin. Opettaja purjehtii luokkaan vihkokasan ja paperipinkan kanssa.
"Voi kyrpä..." kuuluu viereisestä pöydästä ja tavoitan katsekontaktin heti. Naurua ei voi välttää. Opettaja katoaa hetkeksi ja juorukerho syntyy pöydän ympärille. On kuultu huhua mokkereiden suunnalta, että jokaiselle olisi luvassa kutosta ja seiskaa. Varttia myöhemmin juoru on todellinen. Saan ensimmäisenä kokeen.
"Mitä sä sait?"
Viimeisen sivun numero on kuin huono vitsi. Kun sanon sen ääneen, jokainen kuulee. Ja he eivät naura pilkasta, vaan helpotuksesta. Joku muukin on epäonnistunut.
En voi kuin nauraa tehtäville. Tämä on huonoin numeroni enkunkokeesta koskaan.
"Eipä taida olla kymppiä tällä kertaa", virnuilen vieressä istuvalle, joka tuijottaa omaa numeroon lievän shokin vallassa.
"Eipä taida olla seiskaa tällä kertaa", hän nauraa ja hetken olemme käsittämättömän onnellisia toistemme olemassaolosta. Kysyn häntä paikkaamaan joulumuoria vikalle tunnille. Hän suostuu.
Lopputunnista en pysty tuntemaan kuin lävistävän päänsäryn. Vihkossakin on vain kaks lausetta, jotka voisi antaa kelle tahansa. En tunne oloani yhtään sen tyytyväisemmäksi, mutta päänsärky vie kaikki mahdolliset voimat.
Välkkä tulee ikuisuuden päästä, olen palauttanut viimeisenkin kirjoitelman. Kaikki tehtävä on tehty. Juoksen ulos luokasta, jätän laukkuni kahvion kulmalle kaivettuani sieltä Ibumaxia. Livahdan tyhjään ruokalaan ja etsin kaapeista pahvimukeja. Löydän yhden ja menen vessaan, vedän runsaan veden kanssa kapselin alas. Eevi seisoo vieressäni ja puhuu edelleen kokeestaan, mutta huolettomasti. Aihe kääntyy jätkiin.
Tulemme ulos vessasta. Valitan hiuksiani. Vastaantuleva Ninni kehuu niitä mutta näen hänessä pelkkää kaverin kehua, en totuutta. En silti loukkaannu.
Pian olemme yhteiskuntaopin tunnella. Vuosisadan komein sijainen hymyilee edessä, hän on vastustamaton. Kuiskimme hänelle loukkauksia ja kohteliaisuuksia Ninnin ja Eevin kanssa takarivissä, kukaan ei kuule meitä. Puhumme kotibileistä keskenämme, juoruamme tyypeistä parin rivin päässä. Keskustelu kääntyy enemmän kuin teoreettiselle tasolle. Ajattelen perjantaita, ja sitä kun kaikki tämä on vihdoin ohi. Vihdoin.
Läppä lentää taidokkaasti koko 80 minuuttia, kunnes meidät ajetaan pois luokasta. Olisin voinut jäädä siihen istumaan ikuisuuksiksi, jäädä kuuntelemaan tarinaa NASAan liittymisestä ja katsomaan kuinka edessä istuvan tytön hiukset heiluvat. Eikä hän näe niissä mitään, itse.
Tarkistan ison salin, laitan liikunnanopen avaamaan ovet. Häädän randomit salista ja annan pienen alkusaarnan näyttelijöille. Päänsärky palailee. Ensimmäisen 45 minuutin aikana eräs sylkäisee käsikselleni ja toinen heittää minua pulpetilla.
"Me kyl tykätään susta Saana, oikeesti", nauru halkaisee verhojen läpi.
Syön nopeasti, sulatan pastan. Ajattelen oksentamista samalla. Se ei maistu pahalle, mutta vihaan sen hyllyvää materiaa ja tätä päänsärkyä. Hetken harkitsen olla syömättä ollenkaan, mutta Eevin seurana muussaan haarukalliset yksitellen suuhun.
Olen takaisin lavalla. Se yksi syö edelleen, emmekä pääse jatkamaan. Kuulen päivän viidennen loukkauksen hänestä. Tavallaan olin hänenkin ystävänsä, mutta en taida olla enää. Hän loukkasi minua, tahallaan. Se sattuu yhä, vaikka viimeksi mainitsin asiasta jotain kännissä olevalle ystävälle. Ilkeästi toivon, ettei hän pääse samaan lukioon kuin minä. Kaikkihan rakastavat häntä, aivan ihanaa ihmetystä.
Ennen kotiinpääsyä saan kahdet haukut ja yhden puolustuksen sekä yhden lentopallon päähän. Jatkossa päätän järjestää harjoitukset pehmustetussa huoneessa.
Lopulta olemme päässeet viimeiseen kohtaukseen. Olemme valmiita. Lähdemme kotiin. En odota ketään, kävelyseurana normaalisti olevat jäävät kuvikseen tai hurauttavat m/autoilla ohitse.
Vihdoin olen kotona. Väsymys on liikaa. Kaivan matikan kirjan laukusta ja alan muistaa kaavoja yksi kerrallaan. En kestä. Aivot ottavat tietoa, mutta minä en. Puhun puhelimessa 5 minuuttia ja kaadun vanhempien sänkyyn, vartin päiväunille.
Herään iltaseitsemältä. En ole ilmoittanut poissaoloistani mihinkään. Kännykkäni kiljuu vastaamattomia puheluja. Äiti ojentaa kuumemittaria, 40 astetta.
"Jos sullon possunuha, älä uneksikaan mihkää lähtemisestä."
Voi paska. Voi paska.
"Moi... Mä täällä." Nauran omalle äänelleni. Selitän tilanteen puhelimessa ensimmäiselle joka vastaa ja hän lupaa hoitaa tiedon eteenpäin, aina matikanopelle asti. Hän järjestää jonkun vetämään harjoituksia.
Aamulla herään lähes kuumeetta. Ja ajatus iskee liiankin nopeasti.
Ei se ole possunuha. Se on stressi.
